Noin viisitoista Frankia ja yksi Pekka (Markku Toikka) kokevat elinolosuhteensa Kallion työläiskaupunginosassa liian raskaiksi ja päättävät lähteä kohti myyttistä Eiraa, josta ovat kuulleet vanhempiensa puhuvan. Siellä kaikki on kuulemma paremmin, raikkaat tuulet puhaltavat ja nurmi viheriöi. Matka muodostuu omalaatuiseksi sotaretkeksi ja vaellukseksi Helsingin keskeisissä kulttuuripaikoissa (Tavastia, elokuva-arkiston Orion-teatteri…) ja miehiä karsiutuu pelistä yksi toisensa jälkeen.
Leningrad Cowboys Go America -elokuva jatko-osa alkaa Meksikosta, jonne yhtye ensimmäisen elokuvan lopussa päätyi. Paljon on tapahtunut ja bändi on vajonnut tequilan ääreen ja rappiolle – suurin osa muusikoista on kuollut viinaan.
”Maailman huonoin”, töyhtötukkainen ja piikkikärkikenkiin sonnustautunut rock-yhtye harjoittelee jossakin tundralla. Keikkaa ei tahdo millään löytyä ja bändi päättää matkustaa Amerikkaan, missä ne ”ostavat mitä paskaa tahansa”. Mukaan otetaan myös yhtyeen yöllä tundralle jäätynyt basisti (Silu Seppälä) ja joukon jatkona seuraa niin ikään puolikalju kylähullu Igor (Kari Väänänen). Amerikkaan päästyään bändi aloittaa pitkän ja pölyisen vaelluksen pitkin syrjäkyliä ja hämyisiä keikkapaikkoja diktaattorimaisen managerinsa Vladimirin (Matti Pellonpää) johdolla.
Noin viisitoista Frankia ja yksi Pekka (Markku Toikka) kokevat elinolosuhteensa Kallion työläiskaupunginosassa liian raskaiksi ja päättävät lähteä kohti myyttistä Eiraa, josta ovat kuulleet vanhempiensa puhuvan. Siellä kaikki on kuulemma paremmin, raikkaat tuulet puhaltavat ja nurmi viheriöi. Matka muodostuu omalaatuiseksi sotaretkeksi ja vaellukseksi Helsingin keskeisissä kulttuuripaikoissa (Tavastia, elokuva-arkiston Orion-teatteri…) ja miehiä karsiutuu pelistä yksi toisensa jälkeen.
Leningrad Cowboys -yhtyeen kokonaismytologian hurjimpia tähtihetkiä oli 12.6.1993 Senaatintorilla, yhdessä Puna-armeijan kuoron kanssa järjestetty suurkonsertti, jonka musiikillisessa kirjossa yhdistyivät rock ’n’ rollin klassikkojen ja venäläisten kansansävelmien, maailmanmusiikin ja meksikolaistyyppisten torviarrien taidolla koottu ja sovitettu kokonaisesitys. Megalomaaninen spektaakkeli keräsi paikan päälle noin 70 000 katsojaa ja Kaurismäen elokuvasovituksessa yhdistyvät saumatta niin tapahtuman mahtipontinen luonne kuin intiimi tunnelmakin.
